Ilmastolakihype

Ympäristöministeriö haluaa ilmastolain jo lähivuosina

Go YM! Voisitteko tarkalleen ottaen haluta sen esim. ensi vuodeksi? Tai sitä seuraavaksi edes?

Ja go Polttava Kysymys. Olen todella, todella ylpeä kaikesta, mitä me olemme kampanjassa tämän jutun eteen tehneet, joten sallinette pienen tyytyväisyyden hetken ennen töihin paluuta.

Vegemarkkinat

Minulla on parhaillaan käsissäni vetovastuu Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ympäristöpoliittisen linjapaperin kirjoitustyöstä. Yhtenä aiheena on ruuantuotannon ympäristöhaittojen vähentäminen. Käytännössä siinä työssä on suuri paino liharuuan korvaamisessa kasvisruualla, vaikka myös lähi- ja luomuruokaa halutaan edistää. Myös kasviselintarvikkeissa pitää tehdä valintaa, esim. riisi on ekologisesti kannattavaa korvata ohralla.

ViNO ei lähtökohtaisesti suhtaudu kielteisesti sääntelyyn tai kasvisruokapäivien tyylisiin politiikkavälineisiin, mutta tällä kertaa minua kiinnostaisi pohtia, millaisia markkinavälineitä kasvisruuan edistämiseksi voitaisiin kehitellä. Eli miten kasvisruuasta voitaisiin tehdä taloudellisesti houkuttelevampaa. Tässä joitakin ideoita:

• eläintuotannon tukien vähentäminen(/poistaminen pidemmällä tähtäimellä)
• ateriatukien (esim. opiskelijaruokailun KELA-korvaus) porrastaminen siten, että kasvisruuan tuki olisi suurempi
• arvonlisäveron muuttaminen niin, että kasvisperäisten elintarvikkeiden vero olisi eläinperäisten elintarvikkeiden veroa pienempi

Mitä muita mekanismeja voisi olla? Ovatko em. kolme ideaa käyttökelpoisia? Periaatteessa tukien ja verojen porrastamisessa tavoitteena on se, että ne vastaisivat kunkin tuotantontavan ekologisuutta samaan tapaan kuin energiantuotannossa tulisi verottaa energianlähteitä niiden päästöjen mukaan. Mutta pitäisikö tässä suunnata ohjauskeinot tuottajiin vai kuluttajiin, vaiko molempiin?

Sivuhuomiona;  jos tavoitellaan vain eettistä ja ekologista laadunparannusta eläintuotannon sisällä, eläintuotannon tukien siirtäminen entistä enemmän luomutuotannolle on myös varmastikin hyvä idea.

Taustaksi: maatalous kouluu tällä hetkellä EU:n päästökaupan ulkopuolisiin sektoreihin. Kokonaisuudessaan maatalous tuottaa Suomen päästöistä 8% (Tilastokeskus). Yksilötasolla hiilijalanjäljen suurimmat osat muodostuvat asumisesta, liikenteestä ja ruuasta.

Ilmastolaki YM:n tulevaisuuskatsauksessa

Nyt on julkistettu hallinnon tulevaisuuskatsaukset.

”Tulevaisuuskatsaukset valmistellaan virkamiestyönä ministeriön kansliapäällikön johdolla. Niiden tavoitteena on tuottaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hallitusneuvottelujen pohjaksi tilanne- ja kehitysarvioita yhteiskunnan tilasta ja poliittista päätöksentekoa edellyttävistä kysymyksistä. Katsauksen tarkasteluajanjakso ulottuu 8-10 vuoden päähän.”

YM:n katsauksesta löytyy tällainen kommentti:

”Selvitetään Suomen olosuhteisiin sopivan ilmastolainsäädännön tarve ja käynnistetään tarvittaessa sen valmistelu erityisesti päästökauppasektoreiden ulkopuolelta tulevien päästöjen hallitsemiseksi.”

Jee! Huippua, että ilmastolaki on saatu taas yhteen viralliseen paperiin. Tosin huonoa tässä on se, että noiden selvitysten teko pitäisi aloittaa jotakuinkin nyt eikä vasta tulevaisuudessa (tarkoitettaneenko tuossa seuraavaa vaalikautta). Selvitysmateriaaleja olisi ehdottoman tärkeää olla käytettävissä jo hallitusneuvotteluissa, mielellään vähän ennen.

Tässä yhteydessä myös tiedoksi, että Kansalaislobbaus tuotti tänään viidennen ilmastolakia tukevan kansanedustajan, kun Anne Kalmari, jota itsekin lobbasin, vahvisti virallisesti kantansa. Hyvin menee, mutta menköön. Tässä tapahtuman lopputiedote.

Pikakommenttina vielä kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista; ei kovin hyvältä vaikuta. USA:n ilmastolaki näyttää olevan tosi kivikkoisella tiellä, ja ilmeisesti se voi valmistua vasta ensi vuonna. Tuntuu ikävältä, että sen keskeneräisyyttä harmiteltiin jo Kööpenhaminassa, etenkin kun silloin lohdutuksena oli, että ehkä Cancunissa sitten. Aiheesta kertoi vähän aikaa sitten Ylen Päivä tunnissa -ohjelma.

F-sana

Poliittista arvopohdintaa työn alla. Olen miettinyt tässä päivinä eräinä suhdettani feminismiin, eri feminismeihin ja erityisesti naisasiaan.

Olen aina ajatellut olevani feministi. Joskus ekofeministi tuntui hyvältä määrittelyltä. Viime aikoina olen ehkä enemmän pohtinut työelämän tasa-arvoasioita, mutta toisaalta suuntauksista olen osallistunut enemmän seksimyönteisen feminismin elämiseen.

Feminismissä on se vaikeus, että mitä enemmän siihen ja eri suuntauksiin tutustuu, sitä vähemmän sana feminismi alkaa merkitä ja viestiä; feminismejä on niin monta eri laatua. Tietysti taustalla on aina jonkinlainen pohjimmainen ajatus sukupuolten tasa-arvoisuudesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien takaamisesta. Mutta sitten kun alkaa miettiä sukupuolieroja ja -yhtäläisyyksiä ja niiden arvottamista, joutuu heti vaikeille teille.

Minulla on ollut taipumusta jonkinlaiseen sisaruusajatteluun siitä huolimatta, että jatkuvasti näkee ja kokee, etteivät kaikki naiset ole monessakaan asiassa millään tapaa ”samalla puolella”. Olen ehkä huomaamattanikin sisäistänyt jonkinlaisen sukupuoliylpeyden, joka kannustaa jonkinlaiseen naideuden juhlintaan. Seuraavaksi ongelmaksi muodostuu naiseuden ja naisellisuuden määrittely. Haluaisin, että naiseus voisi olla mitä vain. Samalla siitä uhkaa tulla ei-mitään. En oikein tiedä, mitä silloin juhlin. Kehojako? Ehkä juhlin sitä suhteellista sukupuolen rakentamisen vapautta, joka on Suomessa kohtuullisen mahdollista ja jota pidän ideaalina. Täysin irallinen vanhoista ja nykyisistä sukupuolinormeista tuskin tosin voi koskaan olla; niiden vastakohtienkin valitseminen rakentaa samoista normeista.

Yhteiskunnallisesti olen ollut sukupuolijärjestyksestä hämmentynyt. Kouluelämässä näin ja uskoin, että tytöt ovat keskenään kovin erilaisia, mutta keskimäärin (myöskin keskenään kovin erilaisia) poikia tiedollisesti ja taidollisesti osaavampia. Sen näkökulman jälkeen on ollut hämmentävää nähdä, kuinka sukupuolet kuitenkin Suomessa jakautuvat eri aloille ja niin, että miesten työ näyttää tulojen perusteella olevan arvokkaampaa. Tämä ristiriita on varmasti merkittävimpiä asioita, joihin haluan vaikuttaa. Ei niin, että naisia pitäisi pakolla saada huipulla miehiä enemmän, mutta niin, että nykytilaa ylläpitävistä rakenteellisista tekijöistä päästäisiin eroon.

Toiseksi en myöskään usko, että sukupuolten segregaatio eri työaloille olisi luonnollista (miksi se olisi sitä Suomessa, kun se ei ole sitä muissakaan maissa?), vaan jotain, mikä on suurelta osin rakennettua. Haluan, että jatkossa rakennetaan niin, että esim. kouluissa ei opetustyyleillä ja esimerkeillä erotella sukupuolia eri suuntiin.

Naisten työmarkkina-asema on siis mielestäni tärkeimpiä tasa-arvokysymyksiä. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut jonkin verran vertailevaa miespolitiikkaa, mikä on tuonut aiheeseen uusia ideoita. On selvää, että miesten vanhemmuuden vahvistaminen on paitsi naisten työmarkkina-aseman kannalta hyvä, mutta myös eduksi miesten asemalle perheissä. Yksi kiinnostava käytännön toimi, mitä esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa on tehty, on ollut mieskiintiöiden säätäminen päiväkoteihin. Näin lapset kasvavat näkemään, että miehetkin voivat hoivata.

Pohjimmillaan kiinnostukseni tasa-arvopolitiikkaan kytkeytyy aika tiiviisti kehollisuuteen. Haluaisin, että yhteiskunta ei työntäisi ihmisiä mihinkään suuntiin heidän kehojensa perusteella, vaan antaisi heidän löytää itsenäisemmin omat paikkansa. Tämä motivaatio on pohjimmiltaan varsin henkilökohtaista: en halua, että minua käsitellään naisena kategorisesti jollain tavalla. Esimerkiksi haluan käydä eduskunnassa puhumassa vaikka ilmastopolitiikasta tulematta tytötellyksi ja ettei minua pelkistetä kehoksi (terveisiä Benille). Haluan, että muutkin naiset, miehet ja muiksi itsensä määrittelevät saisivat sen vapauden myös.

Lopuksi: kyllä, olen feministi. Luulen kuitenkin, että kovin luotettavaa sen kautta viestiminen ei ole. Sana on niin latautunut, että se erottaa helposti sellaisiakin ihmisiä toisistaan, jotka ovat keskeisistä asioista samaa mieltä. Ja toisaalta sen sisälle mahtuu paljon ihmisiä, jotka ovat monista asioista hyvin erimielisiä. Arvojen ja tavoitteiden aukikirjoittaminen antaa itselle paremman mahdollisuuden selvittää, mitkä ne prioriteetit oikeastaan ovat, eikä muidenkaan tarvitse niitä sitten arvailla.

Ilmastolaki etenee

Olin tänään Polttava Kysymys -kampanjan puitteissa jälleen lobbaamassa ilmastolakia. Tämä kerta oli sikäli erityinen, että tapaamiset liittyivät järjestämäämme Kansalaislobbaus-tempaukseen, jonka aikana tavattiin kahden päivän aikana kolmisenkymmentä kansanedustajaa. Tapahtumassa tehtiin lobbaaminen julkiseksi ja kannustettiin tavallisia ihmisiä kohtaamaan vaaleissa valittuja edustajiaan. Sisällöllisenä tavoitteena oli saada uusia kansanedustajia ilmaisemaan tukensa oikeudenmukaiselle ja ilmastotiedettä noudattavalle ilmastopolitiikalle. Siinä me onnistuimmekin: jo ensimmäisen päivän aikana saimme kolme varmaa uutta tukijaa, joista voisi mainita talousvaliokunnan puheenjohtajan Jouko Skinnarin (sdp). Lisää uusia tukijoita varmistuu tänään tiistaina.

Itse pääsin tapaamaan menestyneitä demarinaisia: eduskunnan varapuhemies Tarja Filatovia ja ympäristövaliokunnan puheenjohtajaa Susanna Huovista. Molemmat ovat jo pitkään tukeneet ilmastolakia, joten keskityimme pohtimaan, mitä askeleita sen edistämiseksi pitäisi seuraavaksi ottaa. Molemmat antoivat hyviä vinkkejä jatkon kannalta ja olivat kovin kannustavaisia. Ties vaikka ilmastolaki saataisiin vielä demareidenkin vaaliohjelmaan. Jos Huoviselta ja Filatovilta kysyttäisiin, niin asiassa ei olisi mitään ongelmaa.

Päivän kolmas tapaaminen oli Anne Kalmarin (kesk) kanssa, joka ei ennestään ilmastolakia tukenut. Hyvin menneen keskustelun päätteeksi hän kuitenkin ilmoitti olevansa sen kannalla ja varmistaa nimensä tukijalistalle viikon päästä asiaan tarkemmin perehdyttyään. Tämä oli taas hyvä osoitus sille, kuinka paljon kasvokkaisilla tapaamisilla voi saada asioita eteenpäin. Kansanedustajilta pitää muistaa pyytää asioita vaalien välissäkin.

Ainoa lievää harmia aiheuttanut kansanedustaja päivän aikana oli Ben Zyskowicz, joka kävi kesken Susanna Huovisen tapaamisen heittämässä väliin harmittelunsa siitä, ettei hänen eiliset lobbaajansa olleet samanlaisia viehättäviä nuoria naisia. Kiitos vaan kohteliaisuudesta Ben, mutta tulimme puhumaan politiikkaa emmekä näyttämään naamojamme.

Haluaisin tässä yhteydessä vielä nostaa hattua Polttavan Kysymyksen ohjausryhmälle ja etenkin tapahtuman vastuuhenkilölle Väinö Frimanille. Tapahtuman järjestäminen vaati paljon työtä, mutta se oli mielestäni hyvin arvokas kannanotto paitsi tiukemman ilmastopolitiikan, myös demokratian ja avoimen vaikuttamisen puolesta. Salaiset vaalituet ja lobbaamiset tarvitsevat vastapainokseen tällaista rehellistä vaikuttamistyötä, jossa kaikille kerrotaan julkisesti, mitä halutaan, millä resursseilla siihen pyritään ja keneen yritetään vaikuttaa. Olen tosi ylpeä siitä, että meidän kampanjassamme ollaan lähestytty tätä asiaa niin suoraselkäisesti.

Henkilökohtaisesti lobbaaminen on ollut minulle voimauttavaa. Ensinnäkin tuntuu hyvältä, että kansanedustajien kanssa ylipäätään pääsee keskustelemaan, että on sellainen kontaktin mahdollisuus. Toiseksi on tärkeää päästä edistämään itselle tärkeintä asiaa, ilmastonmuutoksen torjuntaa. Kolmanneksi tapaamiset kannustavat toimimaan jatkossakin, koska niissä huomaa konkreettisesti, että itse pystyy perustelemaan visionsa varmasti, vastaamaan kansanedustajien kysymyksiin ja saamaan heitä lain kannalle tai edes harkitsemaan asiaa.

Jossain vaiheessa vaalien tullessa lähemmäksi minun pitää varmaan harkita, miten tämä lobbarin roolin ottaminen enää onnistuu. Voiko ehdokas lobata toista ehdokasta? Omassa vaalikampanjassani tulen joka tapauksessa ajamaan ilmastolain säätämistä Suomeen. Ja onhan sitä aika siistiä vaatia, kun tietää omalla työllä saaneen aikaan sen, että aika moni muukin sitä kannattaa.

Seksipolitiikkaa

Lukekaa uusin tekstini seksipolitiikasta Vasemman käden puolelta, olkaa hyvät:

Tavoitteita tulevaisuuden seksipolitiikalle

Sitä saa mitä tilaa?

Vietin viikonloppua vanhempien kanssa heidän kotiseudullaan Kuhmossa. Kansanradiota kuunnellessa kävimme läpi joitakin poliittisia kysymyksiä, ja kävin miettimään sitä, mitä kaikkea sukulaisuuden varjolla saakaan anteeksi. Eriävät mielipiteet nyt näköjään ainakin. Jos en olisi sukua, tuskin saisin vanhemmiltani rahallista tukea vaalityöhöni ja teemoilleni, jotka poikkeavat heidän prioriteeteistaan.

Yleisemminkin on vaikea erottaa, mikä kansanedustajaa äänestäessä lopulta on tärkeää. Halu viedä eteenpäin jotain täsmällisiä toimenpiteitä ja käytäntöjä, samat arvot vai se, että joku on hyvä tyyppi. Hyvän tyypin valitseminen on aika voimakas luottamuksen osoitus, eikä arvopohjaisesti valitsemallakaan vielä voi tietää, mitä käytännössä saa. Tasa-arvo voi olla lähtökohtien tai lopputuloksen tasa-arvoa ja niin edelleen.

Yhteiset tavoitteetkaan eivät välttämättä kerro paljon siitä, mitä edustaja on halukas tekemään. Ei edes silloin, kun on sama näkemys jostain kohtuullisen tarkasta tavoitteesta, kuten miesten kannustamisesta osallistumaan enemmän kotona. Katselin kerran joidenkin kokoomusnaisten kannanottoja, joissa vastustettiin erityistoimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi, ettei annettaisi sellaista kuvaa, että miesten hoiva on arvokkaampaa kuin naisten, vaikka tavoite olisi toimenpiteillä heidänkin mielestään saavutettu. Jos siis on tarkka siitä, mitä äänestäjänä haluaa, pitäisi tavoitteiden lisäksi tuntea myös ehdokkaan näkemys hyväksyttävistä politiikan vaikutuskeinoista ja ohjausvälineistä, tässä tapauksessa esimerkiksi positiivisen syrjinnän mahdollisuudesta.

Sittenkin yhteisen arvopohjan löytäminen äänestäjän ja ehdokkaan välillä tuntuu tärkeältä, koska aina tulee vastaan asioita, joita ei ole voinut ennakoida ja joista ei ole voinut ilmoittaa kantaansa. Tällöin on toimittava jollakin johdonmukaisuudella arvojen ja periaatteiden mukaisesti.

Tämä pohdinta liittyy tietenkin tiiviisti omaan pohdintaani siitä, mitä kaikkea tietoa minun tulisi ehdokkaana omista ajatuksistani ihmisille tarjota. Viime aikoina (=vuosina) olen ehkä kokenut ympärilläni painetta jonkinasteiseen teknisyyteen ja pragmaattisuuteen, mikä on työntänyt pohtimaan melko konreettisia ja spesifejä politiikan asioita. Arvopolitiikka tuntui minusta aiemmin kotoisammalta, mutta nyt kun minun pitäisi jäsennellysti esittää, mitä arvoja omien poliittisten tavoitteideni takana on, se tuntuukin yllättävän vaikealta. Mieleen tulee herkästi pelko, että arvoista puhuminen vaikuttaa epäarvostettavalta taivaanrannanmaalailulta ja viestii jonkinlaista osaamisen puutetta. Itse en koe, että asia olisi niin. Arvot ovat yksi olennainen osa niitä lupauksia, joita äänestäjille antaa.

Kaikki vaaleihin liittyvä pohdinta siitä, millaisen kuvan itsestään haluaa antaa, vaatii tietysti reilusti itsetutkiskelua. Tavoitteena on löytää sellainen tiivis viestittävissä oleva kuva, joka on kokonaisuudessaan ja luonnollisesti omaa itseä, vaikka valikointia ja muotoilua joutuu pakostikin tekemään paljon. Osittain tämä tehtävä ehkä helpottuu viimeistään silloin, kun itseä pääsee peilaamaan muiden puolueiden ehdokkaisiin. Sekin vaihe on toki mukavampi, kun oma minäkuva, arvot ja käytännöllisemmät tavoitteet on hiottu täysin vaaliviestintäkuntoon. Sitä odotellessa.