Vietin viikonloppua vanhempien kanssa heidän kotiseudullaan Kuhmossa. Kansanradiota kuunnellessa kävimme läpi joitakin poliittisia kysymyksiä, ja kävin miettimään sitä, mitä kaikkea sukulaisuuden varjolla saakaan anteeksi. Eriävät mielipiteet nyt näköjään ainakin. Jos en olisi sukua, tuskin saisin vanhemmiltani rahallista tukea vaalityöhöni ja teemoilleni, jotka poikkeavat heidän prioriteeteistaan.
Yleisemminkin on vaikea erottaa, mikä kansanedustajaa äänestäessä lopulta on tärkeää. Halu viedä eteenpäin jotain täsmällisiä toimenpiteitä ja käytäntöjä, samat arvot vai se, että joku on hyvä tyyppi. Hyvän tyypin valitseminen on aika voimakas luottamuksen osoitus, eikä arvopohjaisesti valitsemallakaan vielä voi tietää, mitä käytännössä saa. Tasa-arvo voi olla lähtökohtien tai lopputuloksen tasa-arvoa ja niin edelleen.
Yhteiset tavoitteetkaan eivät välttämättä kerro paljon siitä, mitä edustaja on halukas tekemään. Ei edes silloin, kun on sama näkemys jostain kohtuullisen tarkasta tavoitteesta, kuten miesten kannustamisesta osallistumaan enemmän kotona. Katselin kerran joidenkin kokoomusnaisten kannanottoja, joissa vastustettiin erityistoimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi, ettei annettaisi sellaista kuvaa, että miesten hoiva on arvokkaampaa kuin naisten, vaikka tavoite olisi toimenpiteillä heidänkin mielestään saavutettu. Jos siis on tarkka siitä, mitä äänestäjänä haluaa, pitäisi tavoitteiden lisäksi tuntea myös ehdokkaan näkemys hyväksyttävistä politiikan vaikutuskeinoista ja ohjausvälineistä, tässä tapauksessa esimerkiksi positiivisen syrjinnän mahdollisuudesta.
Sittenkin yhteisen arvopohjan löytäminen äänestäjän ja ehdokkaan välillä tuntuu tärkeältä, koska aina tulee vastaan asioita, joita ei ole voinut ennakoida ja joista ei ole voinut ilmoittaa kantaansa. Tällöin on toimittava jollakin johdonmukaisuudella arvojen ja periaatteiden mukaisesti.
Tämä pohdinta liittyy tietenkin tiiviisti omaan pohdintaani siitä, mitä kaikkea tietoa minun tulisi ehdokkaana omista ajatuksistani ihmisille tarjota. Viime aikoina (=vuosina) olen ehkä kokenut ympärilläni painetta jonkinasteiseen teknisyyteen ja pragmaattisuuteen, mikä on työntänyt pohtimaan melko konreettisia ja spesifejä politiikan asioita. Arvopolitiikka tuntui minusta aiemmin kotoisammalta, mutta nyt kun minun pitäisi jäsennellysti esittää, mitä arvoja omien poliittisten tavoitteideni takana on, se tuntuukin yllättävän vaikealta. Mieleen tulee herkästi pelko, että arvoista puhuminen vaikuttaa epäarvostettavalta taivaanrannanmaalailulta ja viestii jonkinlaista osaamisen puutetta. Itse en koe, että asia olisi niin. Arvot ovat yksi olennainen osa niitä lupauksia, joita äänestäjille antaa.
Kaikki vaaleihin liittyvä pohdinta siitä, millaisen kuvan itsestään haluaa antaa, vaatii tietysti reilusti itsetutkiskelua. Tavoitteena on löytää sellainen tiivis viestittävissä oleva kuva, joka on kokonaisuudessaan ja luonnollisesti omaa itseä, vaikka valikointia ja muotoilua joutuu pakostikin tekemään paljon. Osittain tämä tehtävä ehkä helpottuu viimeistään silloin, kun itseä pääsee peilaamaan muiden puolueiden ehdokkaisiin. Sekin vaihe on toki mukavampi, kun oma minäkuva, arvot ja käytännöllisemmät tavoitteet on hiottu täysin vaaliviestintäkuntoon. Sitä odotellessa.
Näkyvä käsi 