Muutama juttu korjattavaksi

Onpa hyvä uutisviikko, kun kaikista vaaliteemoistani pukkaa uutisia, jotka paljastava pienempää tai suurempaa viilattavaa nykytilanteesta.

• Energiajärjestö IEA: Fossiilienergian tukien poisto tekisi hyvää taloudelle ja ympäristölle

”IEA:n selvityksen mukaan fossiilisten polttoaineiden tuki ylitti viime vuonna selvästi yli 300 miljardia euroa mutta uusiutuvien energioiden tuki jäi noin 40 miljardiin euroon.

Selvityksessä lasketaan, että fossiilisten polttoaineiden tuen poistaminen vuoteen 2020 mennessä leikkaisi maailmanlaajuista energian kysyntää viisi prosenttia ja vähentäisi hiilidioksidipäästöjä kuusi prosenttia.”

Harvoin tarjoillaan näin helppoja päästövähennystapoja. Tässähän saa olla melkein iloinen ja optimistinen, heh. Tästä aiheesta olisi kyllä huippua saada vielä Suomi-kohtainen selvitys ja visualisointi.

• Perinteiset mies- ja naisroolit jyräävät lastenlauluissa

Päivän mittaan kuulemissaan ja laulamissaan lauluissa lapsi kohtaa usein maailman, jossa miehillä ja naisilla on perinteiset sukupuoliroolit. Pojat ovat lauluissa edelleen aktiivisia ja tytöt passiivisia. Kun tytöt laulavat, niin pojat soittavat. —

– Suomalaisten lastenlaulujen stereotyyppiset käsitykset sukupuolista, niiden ominaisuuksista ja sukupuolten välisistä suhteista kasvattavat lapsia tietynlaiseen ymmärrykseen. Lapsissa olisi valtava potentiaali nähdä asioita uudella tavalla. Jos lätkäisemme lapsiin käsityksiä, joita meillä on sukupuolesta, kansallisuudesta ja rodusta, menetämme sen potentiaalin, joka lapsilla olisi uudistaa meidän kulttuuriamme ja sekoittaa pakkaa, Leppänen sanoo.

Tämä on ehkä vähän hankalammin poliittisesti säädeltävissä. Toivottavasti tuo tutkimustieto leviää itsestään lasten kanssa tekemissä olevien työntekijöiden tietoon ja uusien koulutukseen.

Evira: Possujen ”kivuliasta ja järkyttävää” kastraatiota vaikea välttää

Laissa lukee, että kastraatio on toteutettava ilman, että kudoksia revitään. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, ei tunnu olevan kenenkään tiedossa. Toteutettiin kastraatio veitsellä tai ilman, aina joudutaan jotain vetämään irti. —

Turun Sanomien julkaisema uutinen possujen repimällä kuohitsemisesta sai aikaan kommenttiryöpyn MTV3:n uutisten nettisivuilla. Monet vastaajista ovat järkyttyneinä ihmetelleet brutaalia ja kivuliasta toimenpidettä.

– Onhan se possulle kivuliasta ja järkyttävää, mutta kivunlievitys maksaa, Salminen kertoo.

Aikaisemman sikakohun ja nyt kastraatiokohun myötä näyttää olevan selvää, ettei suomalainen kuluttaja tiedä tuotantoeläinten oloista.

Vaikea välttää 0n siis yhtä kuin kallis.  Tällainen asennoituminen onkin aika monen hyvän jutun tiellä. Se kertoo vähän surullista tarinaa monien ihmisten prioriteeteista. En tiedä, kertooko se tässä kuitenkin eniten lainsäätäjistä, jotka eivät ole kenties kustannussyistä saaneet aikaan sellaista lakia, jossa suoranaista kiduttamista ei sallittaisi. Yleisestä tuohtumuksesta voisi päätellä, että käytäntö ei vastaa edes kansalaisenkaan eläinoikeustajua.

Viikkokatsaus: taloutta, ympäristöpolitiikkaa, tyttöjä ja työelämää

Kulunut viikko oli niin täynnä kaikkea jännää, että pieni katsaus tekemisiini voisi olla ihan paikallaan.

Maanantaina olin toista kertaa käymässä MY:n degrowth-opintopiirissä. Aihe on ollut kovasti pinnalla mm. ViNOssa viime aikoina. Henkilökohtaisesti taisin kiintyä eniten Timo Järvensivun keksimään agrowth-käsitteeseen, joka merkitsee taloudellisen kasvun sivuuttamista ja keskittymistä mieluummin suoraan ympäristöön, hyvinvointiin jne. Minäkin pitäisin sitä hedelmällisenä lähtökohtana.

Viimeisimmässä opintopiirissä pohdittiin mm. Jevonsin paradoksia: kun tehokkuus kasvaa ja tuotetuihin hyödykkeisiin voidaan käyttää vähemmän materiaalia, käytetään saavutettu tehokkuus säästön sijaan tuotannon ja kulutuksen kasvattamiseen. Ongelma on varmaan oikea, mutta en oikein näe, että sen takia pitäisi sinänsä alkaa vastustaa tehokkuutta. Mm. ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii sekä tehokkuutta että kulutuksen vähentämistä samaan aikaan. Kulutuksen vähentäminen vaatii myös kulttuurin muutosta ja ympäristöpoliittista tutkimusta, jotta saisimme selville, miten ihmisten kulutushalukkuutta ja materiaalisten tarpeiden kokemista voitaisiin vähentää.

Tiistaina kävin tenttimässä ympäristöpolitiikasta välineitä ja vaikutuskeinoja. Olin lukenut tenttiin vertailevaa tutkimusta EU-maiden politiikkavälineistöstä, sekä Suomen ympäristöpolitiikan historian. Toistaiseksi meillä on saatu parhaat tulokset aikaan saasteiden vähentämisessä niin, että tavoitteita, keinoja ja aikatauluja on pohdittu laajoissa komiteoissa. Sen sijaan luonnonsuojelu on ollut vaikeaa, eikä konsensuspolitiikkaa ole voitu harjoittaa. Siinä olisikin jatkossa kehittämistä. Lisäksi Suomi on ilmeisesti ollut ympäristöverotuksen pioneeri. Funfactina vertailussa kävi myös ilmi, että EU:ssa ja Australiassa vasemmistopuolueet ovat edistäneet ympäristöverotusta ympäristöekonomistien suositusten mukaan reippaasti paremmin kuin oikeistopuolueet, vaikka ay-liike toisinaan innostuukin elinkeinoelämän järjestöjen kanssa ympäristöpolitiikkaa vastustamaankin.

Keskiviikkona opiskelin luokkaa, siitä fiiliksiä Virnun blogissa. Kävin myös Tampereen seudun vihreiden naisten kanssa Tampereen Tyttöjen Talossa. Oli todella arvokasta kuulla oman kaupungin tyttöjen ongelmista oikealta ihmiseltä, joka on koko ajan siellä paikalla auttamassa heitä. Kuulimme kiusaamisesta, seurustelun ja seksisuhteiden vaikeuksista, isistä ja miehistä jotka eivät päästä tyttöjään ja vaimojaan liikkeelle. Luulen, että tässä asiassa ongelmat ja puutteet ovat aika pitkälle kulttuurissa, asenteissa ja tavoissa. Yhteiskunnallisesti minua harmittaa aiheeseen liittyen tällä hetkellä se, että terveystiedosta ollaan vähentämässä tunteja oppiaineuudistuksessa. Se on juuri se aine, jossa sukupuoli/seksuaalisuusasioille pitäisi olla aikaa.  Tällä hetkellähän sitä ei selvästikään ole tarpeeksi, joten saa nähdä mitä vähentäminen aiheuttaa.

Toisaalta, vastapainoksi valistuksen epähenkilökohtaisuudelle, Tyttöjen Talo tuntui ehkä juuri siksi niin hyvältä ja koskettavalta paikalta, että siellä oli tarjolla sukupuolisen viiteryhmän sisällä käytävää keskustelua, kokemusten ja tuen jakamista ja henkilökohtaista apua. Se oli ihana turvapaikka. Tietenkään silläkään ei ollut tarpeeksi resursseja vastata kaikkien tarpeisiin. Saimme vinkiksi myös kiinnittää huomiota nuorisotalojen sukupuolittuneisuuteen. Tyttöjen Talon pitäjän mukaan ne palvelevat enemmän poikia, ja se näkyy myös käyttäjätilastoissa.

Torstaina hioin ViNOn ympäristöpoliittista linjapaperia. Siitä myöhemmin sitten, kun se valmistuu! Kävin myös NaMin (nais- ja miestutkijoiden) illanistujaisissa, mikä oli varsin terapeuttista. Pelasimme hienoa antifeministibingoa. ”Mitä te naiset valitatte, saittehan jo äänioikeuden”, haha!

Torstaina ja perjantaina olin myös töissä Työelämäntutkimuspäivillä. Opin, että työelämässä epävarmuuden kokeminen ei ole ollut viimeksi 2008 asiaa kysyttäessä mitenkään erityisen matalalla tasolla, vaikka julkisesta keskustelusta olisi niin voinut päätellä. Yleensä epävarmuuden kokeminen syntyykin lähinnä työttömyyskokemuksista ja kasvaa lamojen aikana. Olin myös avustajana työryhmässä, jossa kerrottiin tutkimustuloksia sanomalehtien toimituksista (miehet työnnetään nopeasti eteenpäin naisia vähemmällä työkokemuksella), perheiden tekemistä joustoista työssä perhe-elämän eduksi (naiset luopuvat tai laimentavat omia uriaan), tekniikan alan sukupuolittuneista diskursseista ja homososiaalisuudesta. Hyvin kiintoisaa. Myönteisenä tiedonmurusena saimme kuulla, että nuoremmat työelämän sukupolvet alkavat olla sellaisia, että isätkin antavat perheelle enemmän painoa, joskus jopa töiden kustannuksella. Hyvä suunta siis. Loppupaneelissa vielä haukuttiin nuoria pullamössösukupolveksi. Edellisenä päivänä oli julkaistu akavalaisten nuorten asennetutkimus, jossa kerrottiin esim. seuraavaa: ”Tärkeintä on saada parantaa omaa osaamistaan ja toteuttaa mielekkäitä asioita hyvien työkaverien yhteisössä, jossa on reilu ja avoin ilmapiiri.” Ihan kohtuullista minusta.

Nyt viikonloppuna olen alkanut opiskella seksuaali- ja sukupolvien tilannetta työelämässä ja hioa nettisivujani julkaisukuntoon. Voitte odottaa jännityksellä, sillä Riikka Kunnari on tehnyt minulle tosi kauniit sivut.

Seksivalistus kuuluu kaikille

Oheinen kirjoitus julkaistiin Opettaja-lehdessä 29.10.2010. Sähköinen versio täällä.

Seksikasvatus kuuluu kaikille

Syksyn aikana on keskusteltu paljon seksuaalivähemmistöistä koulumaailmassa. Ylen uutisoinnin mukaan monissa kouluissa seksuaalisuuden moninaisuutta ei oppituntien sisällöissä näy. Asiallinen tieto jää hiljaisuuden kulttuurin vuoksi käsittelemättä, jolloin homoseksuaalisuudesta puhuminen jää kouluissa homottelijoiden käyttämiksi haukkumasanoiksi.

Seksuaalisuuteen liittyvänä kiusaaminen on ongelma sinänsä, mutta myös luokkahuoneissa eri tavoin suuntautuneet lapset ja nuoret jäävät eriarvoiseen asemaan. Koulujen seksikasvatus on auttamattoman heterokeskeistä. Monet lähtevät peruskoulusta ajatellen, ettei esimerkiksi naisten välisessä seksissä tarvita ehkäisyä, kun raskaaksi ei voi tulla. Historiasta peritty AIDS-pelko takaa homoseksuaalisille pojille vähän enemmän valistusta, monesti tosin muiden kuin koulun toimesta.

Tilanne on kiusallinen monestakin syystä. Ensinnäkin seksitautien ehkäisy on yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti kestävämpi ratkaisu kuin tautien hoito. Toiseksi kaikkien seksuaalisuuksien edustajilla pitäisi olla oikeus yhtäläisiin mahdollisuuksiin pitää terveydestään huolta. Se edellyttää tietoa, jota tällä hetkellä ei helpolla saa. Kolmanneksi seksuaalisuuden toteuttamisen tavat, jotka monesti liitetään seksuaalivähemmistöihin, ovat asioita joita myös heteroiksi itsensä kokevat nuoret voivat harrastaa. Myös he tarvitsevat tietoa esimerkiksi suu- ja anaaliseksin vaatimasta ehkäisystä.

Ennen kuin opettajat voivat opettaa kaikkia, on heidän opittava itse nykyistä paremmin, millaisia tarpeita oppilailla on. Nykyiset opettajat tarvitsevat täydennyskoulutusta. Opetussuunnitemien perusteita uudistettaessa on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen käsittely selkeästi kirjattava peruskoulun oppimäärään.

On arvioitu, että homoseksuaaleja olisi väestöstä noin kuusi prosenttia. Näin ollen useimmalla koululuokalla on joku, joka on ja tuntee olevansa homo. Peruskoulun pitäisi olla kaikkia varten, ja nuorten tulee saada tietoa kaikesta seksiin liittyvästä avoimesti ja ilman ennakkoluuloja.

Eroon kirkosta

Olen tällä viikolla törmännyt politiikassa vaikuttaviin uskovaisiin niin hyvässä kuin pahassakin.

Maahanmuuttajaneuvoston järjestämässä koulutus- ja keskustelutilaisuudessa tiistaina olin otettu kristillisdemokraattien vilpittömästä ja avoimesta suhtautumisesta maahanmuuttajiin ja erityisesti pakolaisiin. Auttamisen halu vaikutti aidolta, ja tulin ajatelleeksi, että uskolla on todella hyvätkin yhteiskunnalliset vaikutuksensa. Myötätuntoa vaikeissa tilanteissa oleviin ihmisiin ei ole koskaan ollut liikkeellä liikaa.

Jatkoin iltaani Homoillan parissa. Vaikka homojen ihmisoikeuksien vastustajat eivät sinänsä tuoneet keskusteluun kauheasti uusia näkemyksiä, olin silti häkeltynyt, kuinka tässäkin vastustus oli niin vilpitöntä. Uskovaisten myötätunto on toisinaan valitettavan valikoivaa. Kokoomuksessakin näyttää olevan vielä sellaista linjaa, että ihmisoikeudet ovat niin sanotusti omantunnon kysymys, ja yksilöiden yhdenvertaisuus lain edessä jää toissijaiseksi arvoksi.

Kirkon sisäisiin kantoihin on tietysti paha vaikuttaa ulkoapäin, ja onhan siellä ennestäänkin hyviä tyyppejä jotka yrittävät saada tässäkin asiassa edistystä aikaan. Nyt ikävältä tuntuu lähinnä se, että tuollainen kirkko on edelleen meidän valtionkirkkomme verotusoikeuksineen kaikkineen. Tuo kirkko saa myös kastaa lapset jäsenikseen, eikä eroaminen onnistu ennen täysi-ikäisyyttä ilman vanhempien lupaa. Voiko se olla oikein tai hyväksi?

Minun puolestani kirkko saa päättää itse, siunaako se homoparit vai ei, pitäkööt itsemääräämisoikeutensa sen suhteen. Kirkko voisi vastavuoroisuuden hengessä silloin hyväksyä sen, jos me muut haluamme, että meidän lakimme esimerkiksi avioliiton ja adoption suhteen ovat tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia.

Jokohan nyt aika olisi kypsä alkaa todella ajaa valtion ja kirkon erottamista toisistaan?

F-sana

Poliittista arvopohdintaa työn alla. Olen miettinyt tässä päivinä eräinä suhdettani feminismiin, eri feminismeihin ja erityisesti naisasiaan.

Olen aina ajatellut olevani feministi. Joskus ekofeministi tuntui hyvältä määrittelyltä. Viime aikoina olen ehkä enemmän pohtinut työelämän tasa-arvoasioita, mutta toisaalta suuntauksista olen osallistunut enemmän seksimyönteisen feminismin elämiseen.

Feminismissä on se vaikeus, että mitä enemmän siihen ja eri suuntauksiin tutustuu, sitä vähemmän sana feminismi alkaa merkitä ja viestiä; feminismejä on niin monta eri laatua. Tietysti taustalla on aina jonkinlainen pohjimmainen ajatus sukupuolten tasa-arvoisuudesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien takaamisesta. Mutta sitten kun alkaa miettiä sukupuolieroja ja -yhtäläisyyksiä ja niiden arvottamista, joutuu heti vaikeille teille.

Minulla on ollut taipumusta jonkinlaiseen sisaruusajatteluun siitä huolimatta, että jatkuvasti näkee ja kokee, etteivät kaikki naiset ole monessakaan asiassa millään tapaa ”samalla puolella”. Olen ehkä huomaamattanikin sisäistänyt jonkinlaisen sukupuoliylpeyden, joka kannustaa jonkinlaiseen naideuden juhlintaan. Seuraavaksi ongelmaksi muodostuu naiseuden ja naisellisuuden määrittely. Haluaisin, että naiseus voisi olla mitä vain. Samalla siitä uhkaa tulla ei-mitään. En oikein tiedä, mitä silloin juhlin. Kehojako? Ehkä juhlin sitä suhteellista sukupuolen rakentamisen vapautta, joka on Suomessa kohtuullisen mahdollista ja jota pidän ideaalina. Täysin irallinen vanhoista ja nykyisistä sukupuolinormeista tuskin tosin voi koskaan olla; niiden vastakohtienkin valitseminen rakentaa samoista normeista.

Yhteiskunnallisesti olen ollut sukupuolijärjestyksestä hämmentynyt. Kouluelämässä näin ja uskoin, että tytöt ovat keskenään kovin erilaisia, mutta keskimäärin (myöskin keskenään kovin erilaisia) poikia tiedollisesti ja taidollisesti osaavampia. Sen näkökulman jälkeen on ollut hämmentävää nähdä, kuinka sukupuolet kuitenkin Suomessa jakautuvat eri aloille ja niin, että miesten työ näyttää tulojen perusteella olevan arvokkaampaa. Tämä ristiriita on varmasti merkittävimpiä asioita, joihin haluan vaikuttaa. Ei niin, että naisia pitäisi pakolla saada huipulla miehiä enemmän, mutta niin, että nykytilaa ylläpitävistä rakenteellisista tekijöistä päästäisiin eroon.

Toiseksi en myöskään usko, että sukupuolten segregaatio eri työaloille olisi luonnollista (miksi se olisi sitä Suomessa, kun se ei ole sitä muissakaan maissa?), vaan jotain, mikä on suurelta osin rakennettua. Haluan, että jatkossa rakennetaan niin, että esim. kouluissa ei opetustyyleillä ja esimerkeillä erotella sukupuolia eri suuntiin.

Naisten työmarkkina-asema on siis mielestäni tärkeimpiä tasa-arvokysymyksiä. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut jonkin verran vertailevaa miespolitiikkaa, mikä on tuonut aiheeseen uusia ideoita. On selvää, että miesten vanhemmuuden vahvistaminen on paitsi naisten työmarkkina-aseman kannalta hyvä, mutta myös eduksi miesten asemalle perheissä. Yksi kiinnostava käytännön toimi, mitä esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa on tehty, on ollut mieskiintiöiden säätäminen päiväkoteihin. Näin lapset kasvavat näkemään, että miehetkin voivat hoivata.

Pohjimmillaan kiinnostukseni tasa-arvopolitiikkaan kytkeytyy aika tiiviisti kehollisuuteen. Haluaisin, että yhteiskunta ei työntäisi ihmisiä mihinkään suuntiin heidän kehojensa perusteella, vaan antaisi heidän löytää itsenäisemmin omat paikkansa. Tämä motivaatio on pohjimmiltaan varsin henkilökohtaista: en halua, että minua käsitellään naisena kategorisesti jollain tavalla. Esimerkiksi haluan käydä eduskunnassa puhumassa vaikka ilmastopolitiikasta tulematta tytötellyksi ja ettei minua pelkistetä kehoksi (terveisiä Benille). Haluan, että muutkin naiset, miehet ja muiksi itsensä määrittelevät saisivat sen vapauden myös.

Lopuksi: kyllä, olen feministi. Luulen kuitenkin, että kovin luotettavaa sen kautta viestiminen ei ole. Sana on niin latautunut, että se erottaa helposti sellaisiakin ihmisiä toisistaan, jotka ovat keskeisistä asioista samaa mieltä. Ja toisaalta sen sisälle mahtuu paljon ihmisiä, jotka ovat monista asioista hyvin erimielisiä. Arvojen ja tavoitteiden aukikirjoittaminen antaa itselle paremman mahdollisuuden selvittää, mitkä ne prioriteetit oikeastaan ovat, eikä muidenkaan tarvitse niitä sitten arvailla.