Olen tällä viikolla törmännyt politiikassa vaikuttaviin uskovaisiin niin hyvässä kuin pahassakin.
Maahanmuuttajaneuvoston järjestämässä koulutus- ja keskustelutilaisuudessa tiistaina olin otettu kristillisdemokraattien vilpittömästä ja avoimesta suhtautumisesta maahanmuuttajiin ja erityisesti pakolaisiin. Auttamisen halu vaikutti aidolta, ja tulin ajatelleeksi, että uskolla on todella hyvätkin yhteiskunnalliset vaikutuksensa. Myötätuntoa vaikeissa tilanteissa oleviin ihmisiin ei ole koskaan ollut liikkeellä liikaa.
Jatkoin iltaani Homoillan parissa. Vaikka homojen ihmisoikeuksien vastustajat eivät sinänsä tuoneet keskusteluun kauheasti uusia näkemyksiä, olin silti häkeltynyt, kuinka tässäkin vastustus oli niin vilpitöntä. Uskovaisten myötätunto on toisinaan valitettavan valikoivaa. Kokoomuksessakin näyttää olevan vielä sellaista linjaa, että ihmisoikeudet ovat niin sanotusti omantunnon kysymys, ja yksilöiden yhdenvertaisuus lain edessä jää toissijaiseksi arvoksi.
Kirkon sisäisiin kantoihin on tietysti paha vaikuttaa ulkoapäin, ja onhan siellä ennestäänkin hyviä tyyppejä jotka yrittävät saada tässäkin asiassa edistystä aikaan. Nyt ikävältä tuntuu lähinnä se, että tuollainen kirkko on edelleen meidän valtionkirkkomme verotusoikeuksineen kaikkineen. Tuo kirkko saa myös kastaa lapset jäsenikseen, eikä eroaminen onnistu ennen täysi-ikäisyyttä ilman vanhempien lupaa. Voiko se olla oikein tai hyväksi?
Minun puolestani kirkko saa päättää itse, siunaako se homoparit vai ei, pitäkööt itsemääräämisoikeutensa sen suhteen. Kirkko voisi vastavuoroisuuden hengessä silloin hyväksyä sen, jos me muut haluamme, että meidän lakimme esimerkiksi avioliiton ja adoption suhteen ovat tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia.
Jokohan nyt aika olisi kypsä alkaa todella ajaa valtion ja kirkon erottamista toisistaan?
Näkyvä käsi 
Olisi todellakin korkea aika erottaa kirkko ja valtio toisistaan.
Teorian tasolla ymmärrän kristinuskoa noudattavien ja kannattavien tahojen näkemykset, mutta koen erittäin epäoikeudenmukaiseksi niiden kiistämättömän merkityksen lainsäädäntöön. Jos kirkon (useimmiten kaavamaiset ja todellakin 2000 vuotta vanhaan kirjan tulkintaan perustuvat) mielipiteet vaikuttaisivat vain kirkon vapaaehtoisiin jäseniin, hyväksyisin heidän eroavan näkökantansa. Asia ei valitettavasti ole näin. Mielestäni se, että kirkolla on vahvin oikeus avioliittolain toteuttamisessa, on epätasa-arvoa lisäävää ja rajoittavaa.
Koen, ettei pelkän sukupuolineutraalin avioliittolain saaminen välttämättä riitä. En ole perehtynyt asiaan kovinkaan syvällisesti, mutta olen saanut sellaisen käsityksen, että siinäkin olisi kyse lähinnä kirkon suorittamasta vihkimisestä ja siunaamisesta. Tärkeää olisi saada aikaan myös uskonnosta riippumatonta tasa-arvoa, jolloin avioliiton vaatimuksena ei olisi kirkkoon kuuluminen.
Rekisteröidyssä parisuhteessahan uskonnollisella puolella ei ole samalla tavalla merkitystä. Mutta kuten osa keskustelijoistakin totesi, sillä on nimityksenä erilainen painopiste. Toki osa heteropareistakin valitsee ”siviilivihkimisen” ja osana sitä rekisteröi parisuhteensa, mutta käsittääkseni heistäkin ainakin osa puhuu suhteestaan silti avioliittona, ei rekisteröitynä parisuhteena. Nämä kaksi instituutiota toisistaan erotteleva nimijaottelu ja erillisten merkitysten painottaminen jatkuu siis edelleen.
Jos kirkon suhteettoman suurta merkitystä valtion asioissa ja lainsäädännössä vähennettäisiin, eli erotettaisiin kirkko ja valtio toisistaan, voitaisiin mahdollisesti tasa-arvoistaa näitä nimityksiä. Vielä enemmän toivoisin, että niiden tilalle lanseerattaisiin uusi, yhtenevä, sukupuolineutraali termi ja määritelmä, joka sitten edistäisi ihmisten tasa-arvoistumista heidän sukupuolestaan ja seksuaalisista mieltymyksistään riippumattomaan muotoon.
Toivottavasti tämä kirkosta eroamisen laajuus herättää nyt lisää keskustelua aiheesta ja ehkä sen vierestäkin. Ei pelkästään homoseksuaalisten henkilöiden oikeuksista ja niiden ajamisesta, vaan myös kirkon ja valtion yhteistyön osalta.