Muutto

Juuri kun olin kotiutunut tänne, niin lähtö tulee. Pohdinnan jälkeen päätimme, että on helpompaa jos bloggaan suoraan nettisivujeni blogiin, eli lukekaapa jatkossa minusta täällä: http://hannahakko.fi/blogi/ Samalla voitte ihailla Riikka Kunnarin minulle tekemiä ihania kotisivuja. ❤

Ilmastolaki etenee

Olin tänään Polttava Kysymys -kampanjan puitteissa jälleen lobbaamassa ilmastolakia. Tämä kerta oli sikäli erityinen, että tapaamiset liittyivät järjestämäämme Kansalaislobbaus-tempaukseen, jonka aikana tavattiin kahden päivän aikana kolmisenkymmentä kansanedustajaa. Tapahtumassa tehtiin lobbaaminen julkiseksi ja kannustettiin tavallisia ihmisiä kohtaamaan vaaleissa valittuja edustajiaan. Sisällöllisenä tavoitteena oli saada uusia kansanedustajia ilmaisemaan tukensa oikeudenmukaiselle ja ilmastotiedettä noudattavalle ilmastopolitiikalle. Siinä me onnistuimmekin: jo ensimmäisen päivän aikana saimme kolme varmaa uutta tukijaa, joista voisi mainita talousvaliokunnan puheenjohtajan Jouko Skinnarin (sdp). Lisää uusia tukijoita varmistuu tänään tiistaina.

Itse pääsin tapaamaan menestyneitä demarinaisia: eduskunnan varapuhemies Tarja Filatovia ja ympäristövaliokunnan puheenjohtajaa Susanna Huovista. Molemmat ovat jo pitkään tukeneet ilmastolakia, joten keskityimme pohtimaan, mitä askeleita sen edistämiseksi pitäisi seuraavaksi ottaa. Molemmat antoivat hyviä vinkkejä jatkon kannalta ja olivat kovin kannustavaisia. Ties vaikka ilmastolaki saataisiin vielä demareidenkin vaaliohjelmaan. Jos Huoviselta ja Filatovilta kysyttäisiin, niin asiassa ei olisi mitään ongelmaa.

Päivän kolmas tapaaminen oli Anne Kalmarin (kesk) kanssa, joka ei ennestään ilmastolakia tukenut. Hyvin menneen keskustelun päätteeksi hän kuitenkin ilmoitti olevansa sen kannalla ja varmistaa nimensä tukijalistalle viikon päästä asiaan tarkemmin perehdyttyään. Tämä oli taas hyvä osoitus sille, kuinka paljon kasvokkaisilla tapaamisilla voi saada asioita eteenpäin. Kansanedustajilta pitää muistaa pyytää asioita vaalien välissäkin.

Ainoa lievää harmia aiheuttanut kansanedustaja päivän aikana oli Ben Zyskowicz, joka kävi kesken Susanna Huovisen tapaamisen heittämässä väliin harmittelunsa siitä, ettei hänen eiliset lobbaajansa olleet samanlaisia viehättäviä nuoria naisia. Kiitos vaan kohteliaisuudesta Ben, mutta tulimme puhumaan politiikkaa emmekä näyttämään naamojamme.

Haluaisin tässä yhteydessä vielä nostaa hattua Polttavan Kysymyksen ohjausryhmälle ja etenkin tapahtuman vastuuhenkilölle Väinö Frimanille. Tapahtuman järjestäminen vaati paljon työtä, mutta se oli mielestäni hyvin arvokas kannanotto paitsi tiukemman ilmastopolitiikan, myös demokratian ja avoimen vaikuttamisen puolesta. Salaiset vaalituet ja lobbaamiset tarvitsevat vastapainokseen tällaista rehellistä vaikuttamistyötä, jossa kaikille kerrotaan julkisesti, mitä halutaan, millä resursseilla siihen pyritään ja keneen yritetään vaikuttaa. Olen tosi ylpeä siitä, että meidän kampanjassamme ollaan lähestytty tätä asiaa niin suoraselkäisesti.

Henkilökohtaisesti lobbaaminen on ollut minulle voimauttavaa. Ensinnäkin tuntuu hyvältä, että kansanedustajien kanssa ylipäätään pääsee keskustelemaan, että on sellainen kontaktin mahdollisuus. Toiseksi on tärkeää päästä edistämään itselle tärkeintä asiaa, ilmastonmuutoksen torjuntaa. Kolmanneksi tapaamiset kannustavat toimimaan jatkossakin, koska niissä huomaa konkreettisesti, että itse pystyy perustelemaan visionsa varmasti, vastaamaan kansanedustajien kysymyksiin ja saamaan heitä lain kannalle tai edes harkitsemaan asiaa.

Jossain vaiheessa vaalien tullessa lähemmäksi minun pitää varmaan harkita, miten tämä lobbarin roolin ottaminen enää onnistuu. Voiko ehdokas lobata toista ehdokasta? Omassa vaalikampanjassani tulen joka tapauksessa ajamaan ilmastolain säätämistä Suomeen. Ja onhan sitä aika siistiä vaatia, kun tietää omalla työllä saaneen aikaan sen, että aika moni muukin sitä kannattaa.

Sitä saa mitä tilaa?

Vietin viikonloppua vanhempien kanssa heidän kotiseudullaan Kuhmossa. Kansanradiota kuunnellessa kävimme läpi joitakin poliittisia kysymyksiä, ja kävin miettimään sitä, mitä kaikkea sukulaisuuden varjolla saakaan anteeksi. Eriävät mielipiteet nyt näköjään ainakin. Jos en olisi sukua, tuskin saisin vanhemmiltani rahallista tukea vaalityöhöni ja teemoilleni, jotka poikkeavat heidän prioriteeteistaan.

Yleisemminkin on vaikea erottaa, mikä kansanedustajaa äänestäessä lopulta on tärkeää. Halu viedä eteenpäin jotain täsmällisiä toimenpiteitä ja käytäntöjä, samat arvot vai se, että joku on hyvä tyyppi. Hyvän tyypin valitseminen on aika voimakas luottamuksen osoitus, eikä arvopohjaisesti valitsemallakaan vielä voi tietää, mitä käytännössä saa. Tasa-arvo voi olla lähtökohtien tai lopputuloksen tasa-arvoa ja niin edelleen.

Yhteiset tavoitteetkaan eivät välttämättä kerro paljon siitä, mitä edustaja on halukas tekemään. Ei edes silloin, kun on sama näkemys jostain kohtuullisen tarkasta tavoitteesta, kuten miesten kannustamisesta osallistumaan enemmän kotona. Katselin kerran joidenkin kokoomusnaisten kannanottoja, joissa vastustettiin erityistoimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi, ettei annettaisi sellaista kuvaa, että miesten hoiva on arvokkaampaa kuin naisten, vaikka tavoite olisi toimenpiteillä heidänkin mielestään saavutettu. Jos siis on tarkka siitä, mitä äänestäjänä haluaa, pitäisi tavoitteiden lisäksi tuntea myös ehdokkaan näkemys hyväksyttävistä politiikan vaikutuskeinoista ja ohjausvälineistä, tässä tapauksessa esimerkiksi positiivisen syrjinnän mahdollisuudesta.

Sittenkin yhteisen arvopohjan löytäminen äänestäjän ja ehdokkaan välillä tuntuu tärkeältä, koska aina tulee vastaan asioita, joita ei ole voinut ennakoida ja joista ei ole voinut ilmoittaa kantaansa. Tällöin on toimittava jollakin johdonmukaisuudella arvojen ja periaatteiden mukaisesti.

Tämä pohdinta liittyy tietenkin tiiviisti omaan pohdintaani siitä, mitä kaikkea tietoa minun tulisi ehdokkaana omista ajatuksistani ihmisille tarjota. Viime aikoina (=vuosina) olen ehkä kokenut ympärilläni painetta jonkinasteiseen teknisyyteen ja pragmaattisuuteen, mikä on työntänyt pohtimaan melko konreettisia ja spesifejä politiikan asioita. Arvopolitiikka tuntui minusta aiemmin kotoisammalta, mutta nyt kun minun pitäisi jäsennellysti esittää, mitä arvoja omien poliittisten tavoitteideni takana on, se tuntuukin yllättävän vaikealta. Mieleen tulee herkästi pelko, että arvoista puhuminen vaikuttaa epäarvostettavalta taivaanrannanmaalailulta ja viestii jonkinlaista osaamisen puutetta. Itse en koe, että asia olisi niin. Arvot ovat yksi olennainen osa niitä lupauksia, joita äänestäjille antaa.

Kaikki vaaleihin liittyvä pohdinta siitä, millaisen kuvan itsestään haluaa antaa, vaatii tietysti reilusti itsetutkiskelua. Tavoitteena on löytää sellainen tiivis viestittävissä oleva kuva, joka on kokonaisuudessaan ja luonnollisesti omaa itseä, vaikka valikointia ja muotoilua joutuu pakostikin tekemään paljon. Osittain tämä tehtävä ehkä helpottuu viimeistään silloin, kun itseä pääsee peilaamaan muiden puolueiden ehdokkaisiin. Sekin vaihe on toki mukavampi, kun oma minäkuva, arvot ja käytännöllisemmät tavoitteet on hiottu täysin vaaliviestintäkuntoon. Sitä odotellessa.