Muutama juttu korjattavaksi

Onpa hyvä uutisviikko, kun kaikista vaaliteemoistani pukkaa uutisia, jotka paljastava pienempää tai suurempaa viilattavaa nykytilanteesta.

• Energiajärjestö IEA: Fossiilienergian tukien poisto tekisi hyvää taloudelle ja ympäristölle

”IEA:n selvityksen mukaan fossiilisten polttoaineiden tuki ylitti viime vuonna selvästi yli 300 miljardia euroa mutta uusiutuvien energioiden tuki jäi noin 40 miljardiin euroon.

Selvityksessä lasketaan, että fossiilisten polttoaineiden tuen poistaminen vuoteen 2020 mennessä leikkaisi maailmanlaajuista energian kysyntää viisi prosenttia ja vähentäisi hiilidioksidipäästöjä kuusi prosenttia.”

Harvoin tarjoillaan näin helppoja päästövähennystapoja. Tässähän saa olla melkein iloinen ja optimistinen, heh. Tästä aiheesta olisi kyllä huippua saada vielä Suomi-kohtainen selvitys ja visualisointi.

• Perinteiset mies- ja naisroolit jyräävät lastenlauluissa

Päivän mittaan kuulemissaan ja laulamissaan lauluissa lapsi kohtaa usein maailman, jossa miehillä ja naisilla on perinteiset sukupuoliroolit. Pojat ovat lauluissa edelleen aktiivisia ja tytöt passiivisia. Kun tytöt laulavat, niin pojat soittavat. —

– Suomalaisten lastenlaulujen stereotyyppiset käsitykset sukupuolista, niiden ominaisuuksista ja sukupuolten välisistä suhteista kasvattavat lapsia tietynlaiseen ymmärrykseen. Lapsissa olisi valtava potentiaali nähdä asioita uudella tavalla. Jos lätkäisemme lapsiin käsityksiä, joita meillä on sukupuolesta, kansallisuudesta ja rodusta, menetämme sen potentiaalin, joka lapsilla olisi uudistaa meidän kulttuuriamme ja sekoittaa pakkaa, Leppänen sanoo.

Tämä on ehkä vähän hankalammin poliittisesti säädeltävissä. Toivottavasti tuo tutkimustieto leviää itsestään lasten kanssa tekemissä olevien työntekijöiden tietoon ja uusien koulutukseen.

Evira: Possujen ”kivuliasta ja järkyttävää” kastraatiota vaikea välttää

Laissa lukee, että kastraatio on toteutettava ilman, että kudoksia revitään. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, ei tunnu olevan kenenkään tiedossa. Toteutettiin kastraatio veitsellä tai ilman, aina joudutaan jotain vetämään irti. —

Turun Sanomien julkaisema uutinen possujen repimällä kuohitsemisesta sai aikaan kommenttiryöpyn MTV3:n uutisten nettisivuilla. Monet vastaajista ovat järkyttyneinä ihmetelleet brutaalia ja kivuliasta toimenpidettä.

– Onhan se possulle kivuliasta ja järkyttävää, mutta kivunlievitys maksaa, Salminen kertoo.

Aikaisemman sikakohun ja nyt kastraatiokohun myötä näyttää olevan selvää, ettei suomalainen kuluttaja tiedä tuotantoeläinten oloista.

Vaikea välttää 0n siis yhtä kuin kallis.  Tällainen asennoituminen onkin aika monen hyvän jutun tiellä. Se kertoo vähän surullista tarinaa monien ihmisten prioriteeteista. En tiedä, kertooko se tässä kuitenkin eniten lainsäätäjistä, jotka eivät ole kenties kustannussyistä saaneet aikaan sellaista lakia, jossa suoranaista kiduttamista ei sallittaisi. Yleisestä tuohtumuksesta voisi päätellä, että käytäntö ei vastaa edes kansalaisenkaan eläinoikeustajua.

Eroon kirkosta

Olen tällä viikolla törmännyt politiikassa vaikuttaviin uskovaisiin niin hyvässä kuin pahassakin.

Maahanmuuttajaneuvoston järjestämässä koulutus- ja keskustelutilaisuudessa tiistaina olin otettu kristillisdemokraattien vilpittömästä ja avoimesta suhtautumisesta maahanmuuttajiin ja erityisesti pakolaisiin. Auttamisen halu vaikutti aidolta, ja tulin ajatelleeksi, että uskolla on todella hyvätkin yhteiskunnalliset vaikutuksensa. Myötätuntoa vaikeissa tilanteissa oleviin ihmisiin ei ole koskaan ollut liikkeellä liikaa.

Jatkoin iltaani Homoillan parissa. Vaikka homojen ihmisoikeuksien vastustajat eivät sinänsä tuoneet keskusteluun kauheasti uusia näkemyksiä, olin silti häkeltynyt, kuinka tässäkin vastustus oli niin vilpitöntä. Uskovaisten myötätunto on toisinaan valitettavan valikoivaa. Kokoomuksessakin näyttää olevan vielä sellaista linjaa, että ihmisoikeudet ovat niin sanotusti omantunnon kysymys, ja yksilöiden yhdenvertaisuus lain edessä jää toissijaiseksi arvoksi.

Kirkon sisäisiin kantoihin on tietysti paha vaikuttaa ulkoapäin, ja onhan siellä ennestäänkin hyviä tyyppejä jotka yrittävät saada tässäkin asiassa edistystä aikaan. Nyt ikävältä tuntuu lähinnä se, että tuollainen kirkko on edelleen meidän valtionkirkkomme verotusoikeuksineen kaikkineen. Tuo kirkko saa myös kastaa lapset jäsenikseen, eikä eroaminen onnistu ennen täysi-ikäisyyttä ilman vanhempien lupaa. Voiko se olla oikein tai hyväksi?

Minun puolestani kirkko saa päättää itse, siunaako se homoparit vai ei, pitäkööt itsemääräämisoikeutensa sen suhteen. Kirkko voisi vastavuoroisuuden hengessä silloin hyväksyä sen, jos me muut haluamme, että meidän lakimme esimerkiksi avioliiton ja adoption suhteen ovat tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia.

Jokohan nyt aika olisi kypsä alkaa todella ajaa valtion ja kirkon erottamista toisistaan?

F-sana

Poliittista arvopohdintaa työn alla. Olen miettinyt tässä päivinä eräinä suhdettani feminismiin, eri feminismeihin ja erityisesti naisasiaan.

Olen aina ajatellut olevani feministi. Joskus ekofeministi tuntui hyvältä määrittelyltä. Viime aikoina olen ehkä enemmän pohtinut työelämän tasa-arvoasioita, mutta toisaalta suuntauksista olen osallistunut enemmän seksimyönteisen feminismin elämiseen.

Feminismissä on se vaikeus, että mitä enemmän siihen ja eri suuntauksiin tutustuu, sitä vähemmän sana feminismi alkaa merkitä ja viestiä; feminismejä on niin monta eri laatua. Tietysti taustalla on aina jonkinlainen pohjimmainen ajatus sukupuolten tasa-arvoisuudesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien takaamisesta. Mutta sitten kun alkaa miettiä sukupuolieroja ja -yhtäläisyyksiä ja niiden arvottamista, joutuu heti vaikeille teille.

Minulla on ollut taipumusta jonkinlaiseen sisaruusajatteluun siitä huolimatta, että jatkuvasti näkee ja kokee, etteivät kaikki naiset ole monessakaan asiassa millään tapaa ”samalla puolella”. Olen ehkä huomaamattanikin sisäistänyt jonkinlaisen sukupuoliylpeyden, joka kannustaa jonkinlaiseen naideuden juhlintaan. Seuraavaksi ongelmaksi muodostuu naiseuden ja naisellisuuden määrittely. Haluaisin, että naiseus voisi olla mitä vain. Samalla siitä uhkaa tulla ei-mitään. En oikein tiedä, mitä silloin juhlin. Kehojako? Ehkä juhlin sitä suhteellista sukupuolen rakentamisen vapautta, joka on Suomessa kohtuullisen mahdollista ja jota pidän ideaalina. Täysin irallinen vanhoista ja nykyisistä sukupuolinormeista tuskin tosin voi koskaan olla; niiden vastakohtienkin valitseminen rakentaa samoista normeista.

Yhteiskunnallisesti olen ollut sukupuolijärjestyksestä hämmentynyt. Kouluelämässä näin ja uskoin, että tytöt ovat keskenään kovin erilaisia, mutta keskimäärin (myöskin keskenään kovin erilaisia) poikia tiedollisesti ja taidollisesti osaavampia. Sen näkökulman jälkeen on ollut hämmentävää nähdä, kuinka sukupuolet kuitenkin Suomessa jakautuvat eri aloille ja niin, että miesten työ näyttää tulojen perusteella olevan arvokkaampaa. Tämä ristiriita on varmasti merkittävimpiä asioita, joihin haluan vaikuttaa. Ei niin, että naisia pitäisi pakolla saada huipulla miehiä enemmän, mutta niin, että nykytilaa ylläpitävistä rakenteellisista tekijöistä päästäisiin eroon.

Toiseksi en myöskään usko, että sukupuolten segregaatio eri työaloille olisi luonnollista (miksi se olisi sitä Suomessa, kun se ei ole sitä muissakaan maissa?), vaan jotain, mikä on suurelta osin rakennettua. Haluan, että jatkossa rakennetaan niin, että esim. kouluissa ei opetustyyleillä ja esimerkeillä erotella sukupuolia eri suuntiin.

Naisten työmarkkina-asema on siis mielestäni tärkeimpiä tasa-arvokysymyksiä. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut jonkin verran vertailevaa miespolitiikkaa, mikä on tuonut aiheeseen uusia ideoita. On selvää, että miesten vanhemmuuden vahvistaminen on paitsi naisten työmarkkina-aseman kannalta hyvä, mutta myös eduksi miesten asemalle perheissä. Yksi kiinnostava käytännön toimi, mitä esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa on tehty, on ollut mieskiintiöiden säätäminen päiväkoteihin. Näin lapset kasvavat näkemään, että miehetkin voivat hoivata.

Pohjimmillaan kiinnostukseni tasa-arvopolitiikkaan kytkeytyy aika tiiviisti kehollisuuteen. Haluaisin, että yhteiskunta ei työntäisi ihmisiä mihinkään suuntiin heidän kehojensa perusteella, vaan antaisi heidän löytää itsenäisemmin omat paikkansa. Tämä motivaatio on pohjimmiltaan varsin henkilökohtaista: en halua, että minua käsitellään naisena kategorisesti jollain tavalla. Esimerkiksi haluan käydä eduskunnassa puhumassa vaikka ilmastopolitiikasta tulematta tytötellyksi ja ettei minua pelkistetä kehoksi (terveisiä Benille). Haluan, että muutkin naiset, miehet ja muiksi itsensä määrittelevät saisivat sen vapauden myös.

Lopuksi: kyllä, olen feministi. Luulen kuitenkin, että kovin luotettavaa sen kautta viestiminen ei ole. Sana on niin latautunut, että se erottaa helposti sellaisiakin ihmisiä toisistaan, jotka ovat keskeisistä asioista samaa mieltä. Ja toisaalta sen sisälle mahtuu paljon ihmisiä, jotka ovat monista asioista hyvin erimielisiä. Arvojen ja tavoitteiden aukikirjoittaminen antaa itselle paremman mahdollisuuden selvittää, mitkä ne prioriteetit oikeastaan ovat, eikä muidenkaan tarvitse niitä sitten arvailla.

Sitä saa mitä tilaa?

Vietin viikonloppua vanhempien kanssa heidän kotiseudullaan Kuhmossa. Kansanradiota kuunnellessa kävimme läpi joitakin poliittisia kysymyksiä, ja kävin miettimään sitä, mitä kaikkea sukulaisuuden varjolla saakaan anteeksi. Eriävät mielipiteet nyt näköjään ainakin. Jos en olisi sukua, tuskin saisin vanhemmiltani rahallista tukea vaalityöhöni ja teemoilleni, jotka poikkeavat heidän prioriteeteistaan.

Yleisemminkin on vaikea erottaa, mikä kansanedustajaa äänestäessä lopulta on tärkeää. Halu viedä eteenpäin jotain täsmällisiä toimenpiteitä ja käytäntöjä, samat arvot vai se, että joku on hyvä tyyppi. Hyvän tyypin valitseminen on aika voimakas luottamuksen osoitus, eikä arvopohjaisesti valitsemallakaan vielä voi tietää, mitä käytännössä saa. Tasa-arvo voi olla lähtökohtien tai lopputuloksen tasa-arvoa ja niin edelleen.

Yhteiset tavoitteetkaan eivät välttämättä kerro paljon siitä, mitä edustaja on halukas tekemään. Ei edes silloin, kun on sama näkemys jostain kohtuullisen tarkasta tavoitteesta, kuten miesten kannustamisesta osallistumaan enemmän kotona. Katselin kerran joidenkin kokoomusnaisten kannanottoja, joissa vastustettiin erityistoimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi, ettei annettaisi sellaista kuvaa, että miesten hoiva on arvokkaampaa kuin naisten, vaikka tavoite olisi toimenpiteillä heidänkin mielestään saavutettu. Jos siis on tarkka siitä, mitä äänestäjänä haluaa, pitäisi tavoitteiden lisäksi tuntea myös ehdokkaan näkemys hyväksyttävistä politiikan vaikutuskeinoista ja ohjausvälineistä, tässä tapauksessa esimerkiksi positiivisen syrjinnän mahdollisuudesta.

Sittenkin yhteisen arvopohjan löytäminen äänestäjän ja ehdokkaan välillä tuntuu tärkeältä, koska aina tulee vastaan asioita, joita ei ole voinut ennakoida ja joista ei ole voinut ilmoittaa kantaansa. Tällöin on toimittava jollakin johdonmukaisuudella arvojen ja periaatteiden mukaisesti.

Tämä pohdinta liittyy tietenkin tiiviisti omaan pohdintaani siitä, mitä kaikkea tietoa minun tulisi ehdokkaana omista ajatuksistani ihmisille tarjota. Viime aikoina (=vuosina) olen ehkä kokenut ympärilläni painetta jonkinasteiseen teknisyyteen ja pragmaattisuuteen, mikä on työntänyt pohtimaan melko konreettisia ja spesifejä politiikan asioita. Arvopolitiikka tuntui minusta aiemmin kotoisammalta, mutta nyt kun minun pitäisi jäsennellysti esittää, mitä arvoja omien poliittisten tavoitteideni takana on, se tuntuukin yllättävän vaikealta. Mieleen tulee herkästi pelko, että arvoista puhuminen vaikuttaa epäarvostettavalta taivaanrannanmaalailulta ja viestii jonkinlaista osaamisen puutetta. Itse en koe, että asia olisi niin. Arvot ovat yksi olennainen osa niitä lupauksia, joita äänestäjille antaa.

Kaikki vaaleihin liittyvä pohdinta siitä, millaisen kuvan itsestään haluaa antaa, vaatii tietysti reilusti itsetutkiskelua. Tavoitteena on löytää sellainen tiivis viestittävissä oleva kuva, joka on kokonaisuudessaan ja luonnollisesti omaa itseä, vaikka valikointia ja muotoilua joutuu pakostikin tekemään paljon. Osittain tämä tehtävä ehkä helpottuu viimeistään silloin, kun itseä pääsee peilaamaan muiden puolueiden ehdokkaisiin. Sekin vaihe on toki mukavampi, kun oma minäkuva, arvot ja käytännöllisemmät tavoitteet on hiottu täysin vaaliviestintäkuntoon. Sitä odotellessa.

Lämpöä

Anni Sinnemäki arvokamppailusta ja perussuomalaisten maahanmuuttolinjapaperista

Jee Anni jee! Ja jee hallitus jee: Budjettiesitys nostamassa reilusti lämmityskuluja. Tosin on syytä miettiä, miten tämä aiheuttaa eri tuloluokkiin. VATT tutki jokin aika sitten, että toistaiseksi ilmastopolitiikka on kohdellut eri asemissa olevia ihmisiä jokseenkin samanarvoisesti. No, ainahan rahojaan priorisoivat voi laskea lämpötilaa vaikka asteella, tuskin siinä hyvinvointi kauheasti laskee.

Asiasta toiseen, minä olen ollut ihan hyvällä mielellä uuden pääministerin suhteen. Ainakin SuomiAreenan puheenjohtajatentissä Mari esiintyi minusta varsin kivasti. Saapi nähdä, hän tässä vielä ehtii tehdä.