Olen tällä viikolla törmännyt politiikassa vaikuttaviin uskovaisiin niin hyvässä kuin pahassakin.
Maahanmuuttajaneuvoston järjestämässä koulutus- ja keskustelutilaisuudessa tiistaina olin otettu kristillisdemokraattien vilpittömästä ja avoimesta suhtautumisesta maahanmuuttajiin ja erityisesti pakolaisiin. Auttamisen halu vaikutti aidolta, ja tulin ajatelleeksi, että uskolla on todella hyvätkin yhteiskunnalliset vaikutuksensa. Myötätuntoa vaikeissa tilanteissa oleviin ihmisiin ei ole koskaan ollut liikkeellä liikaa.
Jatkoin iltaani Homoillan parissa. Vaikka homojen ihmisoikeuksien vastustajat eivät sinänsä tuoneet keskusteluun kauheasti uusia näkemyksiä, olin silti häkeltynyt, kuinka tässäkin vastustus oli niin vilpitöntä. Uskovaisten myötätunto on toisinaan valitettavan valikoivaa. Kokoomuksessakin näyttää olevan vielä sellaista linjaa, että ihmisoikeudet ovat niin sanotusti omantunnon kysymys, ja yksilöiden yhdenvertaisuus lain edessä jää toissijaiseksi arvoksi.
Kirkon sisäisiin kantoihin on tietysti paha vaikuttaa ulkoapäin, ja onhan siellä ennestäänkin hyviä tyyppejä jotka yrittävät saada tässäkin asiassa edistystä aikaan. Nyt ikävältä tuntuu lähinnä se, että tuollainen kirkko on edelleen meidän valtionkirkkomme verotusoikeuksineen kaikkineen. Tuo kirkko saa myös kastaa lapset jäsenikseen, eikä eroaminen onnistu ennen täysi-ikäisyyttä ilman vanhempien lupaa. Voiko se olla oikein tai hyväksi?
Minun puolestani kirkko saa päättää itse, siunaako se homoparit vai ei, pitäkööt itsemääräämisoikeutensa sen suhteen. Kirkko voisi vastavuoroisuuden hengessä silloin hyväksyä sen, jos me muut haluamme, että meidän lakimme esimerkiksi avioliiton ja adoption suhteen ovat tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia.
Jokohan nyt aika olisi kypsä alkaa todella ajaa valtion ja kirkon erottamista toisistaan?
Näkyvä käsi 