Viikkokatsaus: taloutta, ympäristöpolitiikkaa, tyttöjä ja työelämää

Kulunut viikko oli niin täynnä kaikkea jännää, että pieni katsaus tekemisiini voisi olla ihan paikallaan.

Maanantaina olin toista kertaa käymässä MY:n degrowth-opintopiirissä. Aihe on ollut kovasti pinnalla mm. ViNOssa viime aikoina. Henkilökohtaisesti taisin kiintyä eniten Timo Järvensivun keksimään agrowth-käsitteeseen, joka merkitsee taloudellisen kasvun sivuuttamista ja keskittymistä mieluummin suoraan ympäristöön, hyvinvointiin jne. Minäkin pitäisin sitä hedelmällisenä lähtökohtana.

Viimeisimmässä opintopiirissä pohdittiin mm. Jevonsin paradoksia: kun tehokkuus kasvaa ja tuotetuihin hyödykkeisiin voidaan käyttää vähemmän materiaalia, käytetään saavutettu tehokkuus säästön sijaan tuotannon ja kulutuksen kasvattamiseen. Ongelma on varmaan oikea, mutta en oikein näe, että sen takia pitäisi sinänsä alkaa vastustaa tehokkuutta. Mm. ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii sekä tehokkuutta että kulutuksen vähentämistä samaan aikaan. Kulutuksen vähentäminen vaatii myös kulttuurin muutosta ja ympäristöpoliittista tutkimusta, jotta saisimme selville, miten ihmisten kulutushalukkuutta ja materiaalisten tarpeiden kokemista voitaisiin vähentää.

Tiistaina kävin tenttimässä ympäristöpolitiikasta välineitä ja vaikutuskeinoja. Olin lukenut tenttiin vertailevaa tutkimusta EU-maiden politiikkavälineistöstä, sekä Suomen ympäristöpolitiikan historian. Toistaiseksi meillä on saatu parhaat tulokset aikaan saasteiden vähentämisessä niin, että tavoitteita, keinoja ja aikatauluja on pohdittu laajoissa komiteoissa. Sen sijaan luonnonsuojelu on ollut vaikeaa, eikä konsensuspolitiikkaa ole voitu harjoittaa. Siinä olisikin jatkossa kehittämistä. Lisäksi Suomi on ilmeisesti ollut ympäristöverotuksen pioneeri. Funfactina vertailussa kävi myös ilmi, että EU:ssa ja Australiassa vasemmistopuolueet ovat edistäneet ympäristöverotusta ympäristöekonomistien suositusten mukaan reippaasti paremmin kuin oikeistopuolueet, vaikka ay-liike toisinaan innostuukin elinkeinoelämän järjestöjen kanssa ympäristöpolitiikkaa vastustamaankin.

Keskiviikkona opiskelin luokkaa, siitä fiiliksiä Virnun blogissa. Kävin myös Tampereen seudun vihreiden naisten kanssa Tampereen Tyttöjen Talossa. Oli todella arvokasta kuulla oman kaupungin tyttöjen ongelmista oikealta ihmiseltä, joka on koko ajan siellä paikalla auttamassa heitä. Kuulimme kiusaamisesta, seurustelun ja seksisuhteiden vaikeuksista, isistä ja miehistä jotka eivät päästä tyttöjään ja vaimojaan liikkeelle. Luulen, että tässä asiassa ongelmat ja puutteet ovat aika pitkälle kulttuurissa, asenteissa ja tavoissa. Yhteiskunnallisesti minua harmittaa aiheeseen liittyen tällä hetkellä se, että terveystiedosta ollaan vähentämässä tunteja oppiaineuudistuksessa. Se on juuri se aine, jossa sukupuoli/seksuaalisuusasioille pitäisi olla aikaa.  Tällä hetkellähän sitä ei selvästikään ole tarpeeksi, joten saa nähdä mitä vähentäminen aiheuttaa.

Toisaalta, vastapainoksi valistuksen epähenkilökohtaisuudelle, Tyttöjen Talo tuntui ehkä juuri siksi niin hyvältä ja koskettavalta paikalta, että siellä oli tarjolla sukupuolisen viiteryhmän sisällä käytävää keskustelua, kokemusten ja tuen jakamista ja henkilökohtaista apua. Se oli ihana turvapaikka. Tietenkään silläkään ei ollut tarpeeksi resursseja vastata kaikkien tarpeisiin. Saimme vinkiksi myös kiinnittää huomiota nuorisotalojen sukupuolittuneisuuteen. Tyttöjen Talon pitäjän mukaan ne palvelevat enemmän poikia, ja se näkyy myös käyttäjätilastoissa.

Torstaina hioin ViNOn ympäristöpoliittista linjapaperia. Siitä myöhemmin sitten, kun se valmistuu! Kävin myös NaMin (nais- ja miestutkijoiden) illanistujaisissa, mikä oli varsin terapeuttista. Pelasimme hienoa antifeministibingoa. ”Mitä te naiset valitatte, saittehan jo äänioikeuden”, haha!

Torstaina ja perjantaina olin myös töissä Työelämäntutkimuspäivillä. Opin, että työelämässä epävarmuuden kokeminen ei ole ollut viimeksi 2008 asiaa kysyttäessä mitenkään erityisen matalalla tasolla, vaikka julkisesta keskustelusta olisi niin voinut päätellä. Yleensä epävarmuuden kokeminen syntyykin lähinnä työttömyyskokemuksista ja kasvaa lamojen aikana. Olin myös avustajana työryhmässä, jossa kerrottiin tutkimustuloksia sanomalehtien toimituksista (miehet työnnetään nopeasti eteenpäin naisia vähemmällä työkokemuksella), perheiden tekemistä joustoista työssä perhe-elämän eduksi (naiset luopuvat tai laimentavat omia uriaan), tekniikan alan sukupuolittuneista diskursseista ja homososiaalisuudesta. Hyvin kiintoisaa. Myönteisenä tiedonmurusena saimme kuulla, että nuoremmat työelämän sukupolvet alkavat olla sellaisia, että isätkin antavat perheelle enemmän painoa, joskus jopa töiden kustannuksella. Hyvä suunta siis. Loppupaneelissa vielä haukuttiin nuoria pullamössösukupolveksi. Edellisenä päivänä oli julkaistu akavalaisten nuorten asennetutkimus, jossa kerrottiin esim. seuraavaa: ”Tärkeintä on saada parantaa omaa osaamistaan ja toteuttaa mielekkäitä asioita hyvien työkaverien yhteisössä, jossa on reilu ja avoin ilmapiiri.” Ihan kohtuullista minusta.

Nyt viikonloppuna olen alkanut opiskella seksuaali- ja sukupolvien tilannetta työelämässä ja hioa nettisivujani julkaisukuntoon. Voitte odottaa jännityksellä, sillä Riikka Kunnari on tehnyt minulle tosi kauniit sivut.

Polttoaineuudistuksesta

Liikenteen päästöjen pienentämisessä on mennyt ihan kohtuullisesti viimeaikoina. Yksittäisten autojen päästöt ainakin laskivat ajettua matkaa kohden hyvin verouudistuksen jälkeen (ks. yleuutinen). Tämä on hienoa, vaikka kokonaislopputulos riippuukin sitten ajettujen matkojen pituudesta. Päästöt eivät vähene, jos autoilla lopulta ajetaan enemmän.

Yksi juttu, mikä minua on vaan harmittanut viime aikoina, on tämä polttoaineuudistus, jossa siirryttiin E10:en.

Etanoli tulee polttoaineisiin

Päästöjen vähentäminen tällä tavalla on myös hienoa ja hyvää, mutta prosessissa olisi ollut vähän toivomisen varaa.

95-oktaanisen bensan poistuminen ihmetyttää

Moni autoilija ei ole ilmeisesti tiennyt uudistuksesta mitään ja joutuu nyt selvittelemään aika lyhyellä aikataululla, kelpaako hänen autoonsa uusi polttoaine, joutuuko hän siirtymään toiseen kalliimpaan polttoaineeseen, vai pitääkö hänen myydä vanha autonsa ja mitä siitä saa.

En symppaa kauheasti autokulttuuria, mutta ei silti ole hyvää politiikkaa järjestää tällaisia yllätyksiä, vaikka hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä onkin kiire. Parempi tiedottaminen olisi näin isoissa asioissa vähimmäisvaatimus. Vielä parempi olisi, jos tällaisten kehitysten suunta olisi laajemminkin ja pidemmällä tähtäimellä kaikille selvillä. (Ehkä arvaatte jo, että haluan tässä piilokehua ilmastolakia? Jääköön se nyt tällä kertaa maininnaksi.)

Ihmiset tuskin kauheasti innostuvat ympäristöpolitiikasta, jos se assosioituu heille ikäviin, kalliisiin yllätyksiin, joiden vaikutuksiin on ollut vaikea itse vaikuttaa. Energiaveroja sentään voi välttää johonkin rajaan asti vähentämällä kulutusta, mutta tässä polttoaineuudistuksessa mahdollisuudet siihen ovat vähän mutkikkaammat. Olen iloinen siitä, että politiikalla pyritään päästövähennyksiin, mutta sen politiikan legitimiteetistä kannattaisi ympäristönkin edun vuoksi kantaa vähän enemmän huolta.

Ilmastolaki YM:n tulevaisuuskatsauksessa

Nyt on julkistettu hallinnon tulevaisuuskatsaukset.

”Tulevaisuuskatsaukset valmistellaan virkamiestyönä ministeriön kansliapäällikön johdolla. Niiden tavoitteena on tuottaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hallitusneuvottelujen pohjaksi tilanne- ja kehitysarvioita yhteiskunnan tilasta ja poliittista päätöksentekoa edellyttävistä kysymyksistä. Katsauksen tarkasteluajanjakso ulottuu 8-10 vuoden päähän.”

YM:n katsauksesta löytyy tällainen kommentti:

”Selvitetään Suomen olosuhteisiin sopivan ilmastolainsäädännön tarve ja käynnistetään tarvittaessa sen valmistelu erityisesti päästökauppasektoreiden ulkopuolelta tulevien päästöjen hallitsemiseksi.”

Jee! Huippua, että ilmastolaki on saatu taas yhteen viralliseen paperiin. Tosin huonoa tässä on se, että noiden selvitysten teko pitäisi aloittaa jotakuinkin nyt eikä vasta tulevaisuudessa (tarkoitettaneenko tuossa seuraavaa vaalikautta). Selvitysmateriaaleja olisi ehdottoman tärkeää olla käytettävissä jo hallitusneuvotteluissa, mielellään vähän ennen.

Tässä yhteydessä myös tiedoksi, että Kansalaislobbaus tuotti tänään viidennen ilmastolakia tukevan kansanedustajan, kun Anne Kalmari, jota itsekin lobbasin, vahvisti virallisesti kantansa. Hyvin menee, mutta menköön. Tässä tapahtuman lopputiedote.

Pikakommenttina vielä kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista; ei kovin hyvältä vaikuta. USA:n ilmastolaki näyttää olevan tosi kivikkoisella tiellä, ja ilmeisesti se voi valmistua vasta ensi vuonna. Tuntuu ikävältä, että sen keskeneräisyyttä harmiteltiin jo Kööpenhaminassa, etenkin kun silloin lohdutuksena oli, että ehkä Cancunissa sitten. Aiheesta kertoi vähän aikaa sitten Ylen Päivä tunnissa -ohjelma.

Ilmastolaki etenee

Olin tänään Polttava Kysymys -kampanjan puitteissa jälleen lobbaamassa ilmastolakia. Tämä kerta oli sikäli erityinen, että tapaamiset liittyivät järjestämäämme Kansalaislobbaus-tempaukseen, jonka aikana tavattiin kahden päivän aikana kolmisenkymmentä kansanedustajaa. Tapahtumassa tehtiin lobbaaminen julkiseksi ja kannustettiin tavallisia ihmisiä kohtaamaan vaaleissa valittuja edustajiaan. Sisällöllisenä tavoitteena oli saada uusia kansanedustajia ilmaisemaan tukensa oikeudenmukaiselle ja ilmastotiedettä noudattavalle ilmastopolitiikalle. Siinä me onnistuimmekin: jo ensimmäisen päivän aikana saimme kolme varmaa uutta tukijaa, joista voisi mainita talousvaliokunnan puheenjohtajan Jouko Skinnarin (sdp). Lisää uusia tukijoita varmistuu tänään tiistaina.

Itse pääsin tapaamaan menestyneitä demarinaisia: eduskunnan varapuhemies Tarja Filatovia ja ympäristövaliokunnan puheenjohtajaa Susanna Huovista. Molemmat ovat jo pitkään tukeneet ilmastolakia, joten keskityimme pohtimaan, mitä askeleita sen edistämiseksi pitäisi seuraavaksi ottaa. Molemmat antoivat hyviä vinkkejä jatkon kannalta ja olivat kovin kannustavaisia. Ties vaikka ilmastolaki saataisiin vielä demareidenkin vaaliohjelmaan. Jos Huoviselta ja Filatovilta kysyttäisiin, niin asiassa ei olisi mitään ongelmaa.

Päivän kolmas tapaaminen oli Anne Kalmarin (kesk) kanssa, joka ei ennestään ilmastolakia tukenut. Hyvin menneen keskustelun päätteeksi hän kuitenkin ilmoitti olevansa sen kannalla ja varmistaa nimensä tukijalistalle viikon päästä asiaan tarkemmin perehdyttyään. Tämä oli taas hyvä osoitus sille, kuinka paljon kasvokkaisilla tapaamisilla voi saada asioita eteenpäin. Kansanedustajilta pitää muistaa pyytää asioita vaalien välissäkin.

Ainoa lievää harmia aiheuttanut kansanedustaja päivän aikana oli Ben Zyskowicz, joka kävi kesken Susanna Huovisen tapaamisen heittämässä väliin harmittelunsa siitä, ettei hänen eiliset lobbaajansa olleet samanlaisia viehättäviä nuoria naisia. Kiitos vaan kohteliaisuudesta Ben, mutta tulimme puhumaan politiikkaa emmekä näyttämään naamojamme.

Haluaisin tässä yhteydessä vielä nostaa hattua Polttavan Kysymyksen ohjausryhmälle ja etenkin tapahtuman vastuuhenkilölle Väinö Frimanille. Tapahtuman järjestäminen vaati paljon työtä, mutta se oli mielestäni hyvin arvokas kannanotto paitsi tiukemman ilmastopolitiikan, myös demokratian ja avoimen vaikuttamisen puolesta. Salaiset vaalituet ja lobbaamiset tarvitsevat vastapainokseen tällaista rehellistä vaikuttamistyötä, jossa kaikille kerrotaan julkisesti, mitä halutaan, millä resursseilla siihen pyritään ja keneen yritetään vaikuttaa. Olen tosi ylpeä siitä, että meidän kampanjassamme ollaan lähestytty tätä asiaa niin suoraselkäisesti.

Henkilökohtaisesti lobbaaminen on ollut minulle voimauttavaa. Ensinnäkin tuntuu hyvältä, että kansanedustajien kanssa ylipäätään pääsee keskustelemaan, että on sellainen kontaktin mahdollisuus. Toiseksi on tärkeää päästä edistämään itselle tärkeintä asiaa, ilmastonmuutoksen torjuntaa. Kolmanneksi tapaamiset kannustavat toimimaan jatkossakin, koska niissä huomaa konkreettisesti, että itse pystyy perustelemaan visionsa varmasti, vastaamaan kansanedustajien kysymyksiin ja saamaan heitä lain kannalle tai edes harkitsemaan asiaa.

Jossain vaiheessa vaalien tullessa lähemmäksi minun pitää varmaan harkita, miten tämä lobbarin roolin ottaminen enää onnistuu. Voiko ehdokas lobata toista ehdokasta? Omassa vaalikampanjassani tulen joka tapauksessa ajamaan ilmastolain säätämistä Suomeen. Ja onhan sitä aika siistiä vaatia, kun tietää omalla työllä saaneen aikaan sen, että aika moni muukin sitä kannattaa.

Oma pesä puhtaaksi

Julkaistu Aamulehdessä toukokuussa 2010.

Oma pesä puhtaaksi

Ilmastopolitiikassa eletään kiinnostavia aikoja. Lukuisat kunnat ovat ottaneet itselleen kunnianhimoisia tavoitteita päästöjensä vähentämisestä, ja valtioneuvosto lupaa ilmasto- ja energiapoliittisessa selonteossaan vuodelle 2050 vähintään 80% pienempiä päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Kansainväliset ilmastoneuvottelut eivät joulukuussa vielä tuottaneet toivottua tulosta, mutta edistysaskeleitakin otettiin, ja monet maat lupasivat paljon.

Kuitenkin kaikilla näillä tasoilla käytävässä keskustelussa ja itse politiikassa ilmenee vakavaa vastuunsiirtoa, joka voi tehdä lupaukset tyhjiksi. Muiden toivotaan tekevän enemmän kuin mihin itse ollaan valmiita.

Kestosuosikki vastuunsiirtoargumentoinnissa on kansainvälisen ilmastopoliittisen keskustelun Kiina-ilmiö: ”Ei meidän kannata, kun Kiinassa (ja/tai USA:ssa) ne isot ratkaisut vasta tehdään”. Tämä siitä huolimatta, että keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on maailman kolmanneksi suurin – keskivertokiinalaisen päästöt suomalaisen tuprutuksista on vain noin kolmasosa. Puhumattakaan siitä, kummalla on enemmän elintasoa ja maksukykyä. Tai siitä, että Kiina tuottaa huomattavan suuren osan hyödykkeistään vientiin ja siten ottaa muiden kulutuksen päästöt omiin tilastoihinsa.

Takaisin Suomeen. Valtioneuvon pitkän tähtäimen päästövähennystavoitteet kuulostavat ensikuulemalta hienoilta, ja voisi ajatella, että niiden myötä tulemme kantamaan oman vastuumme. Herää kuitenkin kysymys: mitä valtuuksia nykyisillä päättäjillä on luvata toimia seuraavan kymmenen kansanedustaja- ja hallitusjoukon puolesta? Pelkkien sanojen avulla ei paljoakaan, jos rehellisiä ollaan.

Myös monet kunnat ovat kirjoittaneet omia ilmastostrategioitaan. Vallitseva trendi niissäkin on, että suurimpien päästövähennysten pitäisi toteutua vasta seuraavien päättäjien hallitessa.

Muiden puolesta on ilmeisen helppo puhua. Toisinkin voisi tehdä; esimerkiksi Suomen kunnista Vantaa on jo päättänyt ryhtyä todenteolla toimeen vähentämällä ilmastopäästöjään joka vuosi sovitun määrän, 5%. Valtion tasolla saman asian ajaisi ilmastolaki, jollainen on jo voimassa Britanniassa. Laki on saanut aikaan ministeriöiden välisen myönteisen päästövähennyskilvoittelun, ja elinkeinoelämä on tyytyväinen ennustettavaan toimintaympäristöön. Laki velvoittaa kaikkia tekemään osansa, ja se on aina tehokkaampi ohjauskeino kuin pelkkä jonkun aiemmin esittämä toive.

Ilmastotieteen mukaan globaalit päästöt on saatava laskuun vuonna 2015. Vaatimusta ei täytetä, jos kaikki jäävät odottamaan, että joku muu kantaa vastuun.

Hanna Hakko
Tampereen vihreiden nuorten varapuheenjohtaja

Ydinasioita

Uudet ydinvoimaluvat, uusi blogi, uudet kujeet.

Eduskunnan enemmistö (= Kokoomus, Keskusta, RKP, puolet SDP:stä ja hajanaisia edustajia kaikista paitsi Vihreistä) antoi tänään tukensa kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Tilanne oli näyttänyt huonolta jo pitkään, mutta kyllä se vain kirpaisee.

Näin ympäristöpolitiikan opiskelijana kiitosta voi antaa lähinnä siitä, että tässä prosessissa riittää reilusti tutkittavaa. Aika paljon kun meni pieleen:

• virheelliset sähköntarve-ennusteet ja jopa niistä tehdyt virheelliset johtopäätökset ydinvoiman tarpeesta
• keskeisen valmistelijan ilmeinen jääviys
• mietinnön antaneen valiokunnan puheenjohtajan jääviys
• ennätyksellisen kiireellinen valmistelu seurausten kauaskantoisuuteen nähden
• väitteet taloudellisten panostusten yksityisyydestä, vaikka mahdollisen onnettomuuden vastuu on painavasti valtion harteilla
• ydinvastuulain kansainvälisen hyväksyttämisen keskeneräisyys
• asiantuntijatietojen sivuuttaminen
• ja ties mitä muuta.

Lauri Myllyvirta teki Greenpeacen blogissa hyviä huomioita siitä, miten ydinvoiman kannattajat suhteutuvat sitovien päästövähennysten kannattajiin. Enimmäkseen ne, jotka äänestivät kyllä ydinvoiman puolesta, eivät siis kannata suunnitelmallista, ennakoitavaa ja riittävän kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Osa vastustuksesta liittynee toki epäluuloon laki-instrumenttia kohtaan, joskin epäluuloa on pyritty hälventämään selvittämällä, että ilmastolaki ei sulje pois taloudellisia ohjauskeinoja, joilla vähennyksiä käytännössä voitaisiin suunnata.

Ydinvoiman puoltajat pyrkivät siis pitkälti määrittelemään omat motiivinsa ympäristön, tässä tapauksessa ilmastonsuojelun kautta. Kokoomus on tietysti tehnyt tätä brändäystä koko puolueensa osalta viiden miljoonan vihreän sävyn merkeissä muutenkin tänä vuonna. En tiedä, missä määrin tämä oikeasti uppoaa vihreiden ja muiden ympäristötoimijoiden ulkopuolella, mutta härskiä toimintaahan se on. Sinänsä on kyllä kiinnostavaa huomata, että puolueiden viestintä noudattelee tässä jotakuinkin samansuuntaista linjaa yritysten ympäristöviestinnän kanssa. Siinä missä aiemmin ympäristö sivuutettiin tai todettiin, että muut arvot ovat tärkeämpiä, niin nykyään painotetaan lähinnä oman toiminnan erinomaisuutta ja ekologisuutta niin vilpittömään tyyliin, että hirvittää.

Toinen asia, mistä tässä voisi tietysti yrittää löytää hyvää on se, että populismista ei sinänsä voi olla kyse, kun päätöksessä mentiin niin räikeästi kansalaisten enemmistön toiveita vastaan. Onko tämä nyt sitä poliittista johtajuutta, mitä on peräänkuulutettu?

Elän toivossa, että EU ottaa pian tähän tilanteeseen kantaa. Tai että markkinatilanne ajaa nyt luvan saaneiden reaktoreiden ohi. Moneen suomalaiseen poliitikkoon ei paljon tunnu voivan toivoa laittaa.